Nyt kävi sitten näin. Musta tulee amis. Mun pääni ei vain yksinkertaisesti jaksanut lukiota. Sinänsä masentavaa. Vielä kun tietäis, mistä sitä koulua nyt sitten käy?
Huomasin sen oikeestaan jo ihan ekana koulupäivänä, että mä en sovi tonne. En sopeutunu koko vuoden aikana niihin ihmisiin ja olisin ollut valmis vaihtaan koulua jo kauan. Kanssaopiskelijat ei ollu mun juttu. Paitsi ne muutama harva. En pärjänny aineissakaan mitenkään loistavasti. En ollu henkisesti valmistautunut siihen, että ei oo sitä perusporukkaa siinä ja muutenkin, koko paikka on kylmä. Oikein hohkaa sitä. Mä olisin siihen vaan yksinkertasesti tarvinnut jonkun..
Tietyt pikku jutut jää nyt harmittamaan siellä. Tietyt tyypit, ehkä jotkut aineet. Mutta jos laittaisin asiat paperille, ei plussien puolelle tuu paljon mitään. Toisaalta, mistä mä tiedän, sovinko mä tonne Kangasalle..? Joskus sitä vaan tuntuu siltä, että ei kuulu minnekään. Where do I belong?
Mä sain tänään kaks kannustusta. Kuinka paljon muutama sana voi lämmittää ihmistä? Mähän olen siis todella kiitollinen kaikille ihmisille, jotka on jollain tavalla auttaneet mua, vaikken sitä aina ilmota. Tuntuu todella raskaalta, että pitää jostain niin paljon, että on vaikea jättää se taakseen. Tää on jo niinkun kolmas asia tälle kesää, mitä pitää jättää taakseen. Miksei koskaan voi olla helppoa? Mä haluaisin olla joskus vielä aidosti ilonen, kokonaisen päivän. Siltä vaan ei tunnu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti