Mä aion antaa sen kuolla,
en enää anna sille tilaa hengittää,
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.
Niin.. Tosiaan. Aika hassua, miten nopeasti asiat voikaan muuttua. Hetkessä on kaikki vanha jätetty unholaan. Nyt ollaan tässä. Tilanne ei eroa vanhasta mitenkään. Tietyt yksityiskohdat on vaan muuttunu. Tyhmintä tässä on se, että ei tiedä mitä ajatella. Tai mitä tuntea.
Mun mielestä, mussa on vika. MINUSSA. Niinpä. Aina. Ei hitto, miksi? Eikö tässä maailmassa mikään riitä? En pysty oleen parempi, oon vaan minä. Se hassu pyöreä pinkkihiuksinen tyttö, joka on mikä on. Epämääräinen. Ei osaa valita, millä puolella seisoo. Hieman ehkä rasittava ja siksi ehkä myös osikseen vihattu.
Viikko maalla. Tavallaan oon tutustunu uusiin ihmisiin, vaikka en toisaalta edes ole. Kissakin on vielä elossa. Talo pystyssä. Mä olen kai hengissä, ainakin luulen niin. Vainoharhaisuutta on hieman havaittavissa ollut, mutta pikku juttuja.
En ollut kokenut mä mitään kauniimpaa, kun sä tulit ja sait mut kukkimaan..
Ei kyllä pysty tajuaan, että kohta se on ohi. Loma on ohi ja kouluun pitäis palata. Entä jos ei halua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti