Moving on..

Aina sanotaan, että elämässä pääsee kaikesta yli. Mulla on kylläkin sellanen tunne, että ei sitten millään. Tai oli. Tiistaihin asti. Mulle eräs nimeltämainitsematon ihana ihminen sanoi, että kannattaa mennä ja puhua. No näinhän mä sit tein, tietysti alitajunnassa ajatus, että ei toimi. Olin väärässä. Onneks. Lääkärille tuli puolisen tuntia puhuttua ja heti tuntu paremmalta. Ekaa kertaa tämän asian jaoin ITSE jollekin kasvotusten ja olin tosissani. Hitto sitä tunnetta sen jälkeen. MUTTA. Tässä on tietty yks pikku mutta.. Itsehän en tietyistä jutuista halua päästää irti vaikka ne onkin vaan mun päässä. Tuolla noin *kop kop*. Ne on mun ja ne saa luvan pysyä siellä! Tää väsymys toivottavasti lähtee meneen. En tuu pärjään tai eteneen millään tavalla, jos oon tälläsessä väsypökissä.

Näin tänään kaksi ihanaa ihmistä. Toinen on mitä on. Ja pysyy sellasena, valitettavasti. *Virne* Ja tää toinen, voin kertoo! Ihminen, joka muutti mun elämää ja kaikkee. Paljon mulla ollutkaan sitä ikävä! Voi että! Hymyilin melkein koko puoli tuntia, mitä istuin bussissa sen jälkeen! Niin hyvä mieli! Ai että, mä niin voisin palata sen kaiken takia puolisen vuotta ajassa taaksepäin. Miksi oikeesti jotkut ihmiset on vaan niin sellasia mukavia ja yhtäkkiä tärkeitä? Koulun jälkeen tosiaan käytiin kahvilla ja puheltiin siinä kaikkee. Tunnissa kerettiin meneen MELKEIN VUOSI pikakelauksella. Ei siitä oikeesti voi olla jo melkein vuotta, kun nähtiin viimeks? Voi apua. Oon kohta satavuotias.

Kirjoteltiin muuten novellia koulussa ja siitä tuli mikä tuli. PÄÄASIA ON SE, ETTÄ TEIN SEN TURHAAN! Tavallaan. Mut mut. Ajattelin, että voisin sen kirjottaa tähän, koska sillee pikkusen kuitenkin haluan, että mua arvostellaan! Joten seuraavasta halutaan plussia ja miinuksia! (Ai niin, tää on siis täysin fiktiota, mutta yks lause, joka on hassusti jääny mieleen, on pöllitty omasta elämästä! No hard feelings anyone!)

Kalaonnea


Lähdin kävelemään rantaa kohti, halusin hetken rauhaa. Olin kuunnellut koko päivän miesten tarinoita ja viikonloppukertomuksia. Ihmettelin, miten he voivat luulla niin paljon itsestään. Olin hyvin ärsyyntynyt kun pääsin perille. Laineet liplattivat ja kalat kävivät pinnassa napsimassa ötököitä ruuaksi. Aurinko punersi kauniisti taivaanrannassa. "Ah, rauha!" huudahdin mielessäni.
Saatuani madon koukkuun mieleni pysähtyi. Olin lempiharrastukseni parissa. Minua ei kiinnostanut kalan saanti lainkaan. Olin hetkessä jossakin aivan muualla. Pian hän tuli siihen, en tosin tuntenut häntä vielä silloin. Kauniilla sulosointuisella äänellä hän kysyin minulta:
- Anteeks, saanks istua tässä hetken?
Nyökkäsin ja hymyilin päälle. Hän oli kuin jokin jumalhahmo. En meinannut saada silmiäni irti hänestä. Pienen hiljaisen hetken jälkeen aloimme kekskustella. Puhuimme pitkän aikaa kalastuksesta, minusta, hänesstä ja elämästä yleensä. Olin myyty hetkessä. Hänen hymynsä oli taivaallinen. Hetken kuluttua hän kysyi minulta hymy huulilla:
- Lähdeks huomenna kahville?
Vastasin tietysti myönteisesti, koska halusin tietää lisää hänestä.
Seuraavana päivänä kävin hänen kanssaan kahvilla. Huomasin, kuinka hyvin tulemmekaan toimeen. Nauroimme samoille asioille ja välillämme oli selvästi jokin kliseinen yhteys.
Meni viikkoja ja tutustuimme yhä vain paremmin ja paremmin. Kahvittelut muuttuivat treffeiksi ja päivälliset muuttuivat illallisiksi. Pian seurustelin jo hänen kanssaan. Yhteiselo oli kuin unelmaa. Jossakin hassussa välissä rakastuin häneen. Kuinka olinkaan kiitollinen työkavereilleni siitä, että he olivat olleet niin rasittavia, että halusin lähteä rannalle.
Eräänä syyskuisena päivänä olin hänen kanssa kävelyllä. Aurinko lämmitti vielä hieman, puut olivat oransseja ja punaisia. Hätkähdin ihastelemasta maisemia, kun hän avasi suunsa ja sanoi jotain, mitä en olisi halunnut kuulla:
- Mun täytyy huomenna lähtee.. Mun on vaan aivan pakko.
Hämmästyneenä ja musertuneena kysyin häneltä:
- Ootsä tosissas? Jätätkö sä mut nyt tänne yksin ja kasvattaan noiden kusipäiden kanssa poroja?!
Hiljennyimme kumpikin. Tunsin suurta vihaa sisälläni. Halusin huutaa ja itkeä.
Kotiin tultua emme olleet puhuneet sanaakaan. Talo oli jotenkin synkkä. Keräsin kaikki vähäiset voimani ja lähes kuiskaamalla sanoin:
- Sun varmaan pitäis nyt jo lähtee..
Hän katsoi minuun, avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Näin hänen silmissään anteeksipyynnön merkit. En sanonut mitään, en edes hoputtanut. Annoin hänen vain pakata rauhassa. Pakattuaan hän oli lähtemässä. Hän pysähtyi ovella, kääntyi ja sanoi:
- Heini.. Oon pahoillani..
Mieleni räjähti, halkesi. Halusin juosta hänen luokseen ja kiinnittyä häneen.
Hän tuli hakemaan viimeisen laukkunsa. Hän katsoi minuun ja aivan varmasti näki sisälleni.
- Sä oot ihan rikki.
Sanottuaan tämän hän vain jäi siihen seisomaan. Minä käännyin ja lähdin keittiöön. Kuulin oven käyvän. Hajosin, sorruin, koin henkisen kuoleman. Ja nyt olen täällä.
- Ette kertaakaan mainitse tämän miehen nimeä..?
Minua rupesi hymyilyttämään, virne naamallani sai terapeuttini hämmästymään ja vastasin hänelle:
-Mies..?







Tällästä siis tänään.
Anteeksi annan, mutta en unohda. (Mitä annan anteeks ja kenelle, en tiedä itsekään...)

Tulevaisuus

Mitä tulevaisuus tuo kullekin tullessaan? Kysymys on omalla kohdalla auki. Itsehän olen tällä hetkellä lukiossa. Yliopistopohjaisessa lukiossa. Mulle se on henkilökohtaisesti tosi raskas paikka. En halua, että tätä seuraavaa otetaan mitenkään henkilökohtasesti, mutta en oikeen pidä paikan ihmisistä ja en viihdy siellä. Aika hassua, koska halusin sinne enemmän kuin muualle. Muutamat pikku jutut on siellä hyviä. Oikeestaan ihan ihaniakin. Some guys know, what I mean. Maalaismaisemista on aika kylmää vaihtaa kaupunkikouluun. Huomaa paljon eroja ja tajuaa, mikä siellä maalla onkin niin ihanaa. Mun mielestä kaupunki on kylmä paikka. Kukaan ei välitä mitenkään kenestäkään, jos ei tunne. Porukat on niin "täydellisiä" ja niihin ei tällaiset maalaiset sovi. Tuskin maalla sen erkoisempaa on, mutta siellä itse sentään kuului johonkin. Täällä ei. On melkein yksin. Yksinäistä. Kylmää ja yksinäistä, oikein mieluisaa. (Äänensävynähän on siis sarkasmi..)
Haluaisin toimia. Tehdä jotain. Pelkkä suorittaminen ja osaaminen (lukeminen yms.) ei jotenkin vaan sovi mulle. Mä tykkäisin tehdä käytännön juttuja. Sitä sitten taas tiedä, onko sekään oikea homma.

Oon myös pohtinu tätä Suomen toimintaa, politiikkaa ja julkisuuden henkilöitä. Vaikka siis mnähän en tajua MITÄÄN politiikasta, niin silti se vaikuttaa aivan humpuukilta ja täydeltä näön-vuoksi-jutulta. Toisaalta.. Taidan pitää pääni asiasta kiinni, koska tosiaan, en tiedä yhtään mitään.

Tänään tulikin leivottua naminami-omenapiirakkaa. Taidanpa siis maistella sitä ja koittaa jaksaa jatkaa. Huomenna alkaa viikonloppu ja varmana nukun koko ajan!

Elämää, ei sen enempää...

Eilen olikin nieluviljely-päivä, mistä tuskin enää on hyötyä.. Kurkkukaan ei ole ollut kipeä enää kahteen päivään, jes! Väsyttäis silti. Koulun jälkeen tossa mietinkin kaikkee ja rupesin oikeen kunnolla (hei) ajatteleen!

Ajatuksethan sit kulki missä lystäs ja niitä osoitteita ei edes kehtaa ääneen sanoa.. Mutta yks osoite oli tällänen sana: KIITOS.
Kyseinen sanahan on siis oikeasti tosi vaikee, huomasin sen tänään. Monta kertaa olisi voinut sanoa kiitos, mutta ei sitä vaan tullut. Erääseenkin epämääräiseen tapahtumaan vastaukseksi tuli sitten sanottua: "ookkei". Eii kauheen järkevää. Sitä vaan "unohtaa" sanoa kiitos ja sitten siihen oppiikin. Tulikin siis mieleen sanoa iso KIITOS kaikille, jotka sen minun suustani ansaitsee. KIIIIITOS.

Toinen asia, mitä ihan tosissani oon joutunu tässä jo jonkun aikaan miettiin, on valehtelu. En henkilökohtaisesti pidä siitä, mutta aina joskus on hieman pakko. Ihmiset (kyllä, yleistäen) valehtelvat niin hölmöistä asioistakin ja ihan turhaan. Oman laiskuuden vuoksi, oman ilon vuoksi ja oman helpotuksen vuoksi. Valehteluhan ei siis ole ollenkaan itsekästä? Ei tietenkään..

Ensi viikon tiistaina on aikas pelottava päivä. Ihan oikeesti. Menen jollekin (oikeasti, jollekin, mistä en tiedä mitään) lääkärille puhumaan nukkumisvaikeuksistani.. Ehkä elämä alkaa etenemään? Who knows. Ainut mitä mä tiedän, on se, että haluan ruveta nukkumaan kunnolla ja oleen virkeempi. Parempi uni, parempi mieli. (Maybe..)

Yksi juttu vielä, minkä haluan sanoo vaan sen takia, koska itse olen tätä mieltä: ei yksi paha juttu/asia tee koko ihmisestä huonoa. We are who we are. Ja jos ei sovi/kelpaa/jotain nii so long, see ya honey. (Pakko oli lainata hieman ABBAa!!)

Elämä on hankalaa (like I wouldn't know!), hanki kypärä.
Rakkautta ja aitoutta kaikkien lukijoiden (jos niitä on...) päivään! :)

Oi ja ai.

Aivan mahtava meno, kunnes se loppui.. Eilen vietin illan ja yön (okei, kuulostaa aika häröltä..) maailman mahtavimman mimmin kanssa! Mun elämäni olis aivan täyttä kuraa, jos en ois ikinä tutustunu tähän ihanaan ihmiseen. Tietty, onhan meilläkin meidän riidat ollu.. Eli ne kaikki kaks. Ekassa oltiin pahoja ja minä "vielä" pahempana huusin: "v*tun ämmä!" ja tietysti näytin tuota mahtavaa keskisormea. Toisesta en puhu, koska en pidä aiheesta.

Tänään tulikin ilta vietettyä Hakametsän hallissa, huutamassa ja taputtamassa. Turhaa se ei ollut, mutta turhaa se oli. Kahvakiekkolaisethan sen sitten voitti, yhdellä maalilla. Kädet vapisee, kurkkuun sattuu. Elämä on mahtavaa.

Vielä siitä eilisestä.. Puhuin maailman mukavimman ja ihanimman ihmisen kanssa n. 40 min puhelimessa ja tajusin.. Ei, en tajunnut, vaan sisäistin tietyn asian täysin. MUN TARVII TEHDÄ ITSELLENI JOTAIN. En halua, mutta haluan. Helppoa, eikö? Tietysti se saattaisi helpottaa oloa.. Vaikka kuulinkin henk.koht. esimerkin, en pysty millään uskomaan, että mun kohdalla tapahtuis niin vaikka varmasti tapahtuisikin. Koulun kanssa se varmasti auttais ihan hemmetisti. Masennushan ei oikeen sovi tähän normaaliin arkielämään. Se, että ei aina jaksa jotain (tai vaikka vähän pidemmän aikaa ei jaksa) ei välttämättä tee susta laiskaa.. Voihan siihen oikeesti olla jotain muitakin syitä. Niistä ei vaan puhuta. Tai ainakaan mä en tee niin.

Heräilin koko yön, nukuin huonosti ja kissa otti mun nenästä kynsillä vauhdit, kun se lähti sängystä pakoon. Aivan mahtava yö. Täytyy vissiin maanantaina mennä lääkäriin tästä kurkusta.. Viikko tällästä tuskaa riittää.. KIITOS.

Tähän loppuunhan voisin melkein ilmottaa asian, että meen kattoon Sinkkuelämää ja nukahdan ja panacodin ansiosta toivottavasti vietän hyvin nukutun yön. Huomenna tehdäänkin pasta bolognesee.

The start.

Perus. Taas perus.



Olis aivan tajuttoman mahtavaa, jos joskus olis vähän jotain muuta, kun se sama "perus". Olen kyllästynyt kaikkeen, mikään ei tunnu mukavalta ja kaiken tän lisäks, nieleminenkin sattuu! Koulussa ei huvita käydä. En tunne kuuluvani sinne. En sovi sinne. En pidä ihmisistä siellä. (Paitsi tietysti niistä harvoista muutamista..) En kylläkään kaipaa paluuta takasin entiseenkään. Sieltähän tää jo oikeestaan alkoi. Maku meni kaikkeen. Kirjaimellisesti. Hyvä, jos pystyn edes yrittään sitä, että tuntisin itseni hyväksytyksi tuolla. Ja ei, en ole tekemässä tästä mitään itku-vinku-blogia, tänään vaan (taas kylläkin) sattui olemaan sellanen päivä.



Tiedättekö, miltä se tuntuu, kun omat ajatukset pyörii muutamissa eri tapahtumissa vuoden, ehkä jopa puolentoista vuoden ajan..? Se tekee aika kipeetä. Sinänsä. Itsehän olen sen verran kyyninen, että en usko onnelisiin loppuihin yms yms... Se on myös jännittävää tajuta, miten yksi henkilö voi muuttaa niin paljon. Ja ei, en nyt puhu siitä "elämäni suurimmasta rakkaudesta" (tai jostakin sellaisesta, mitä kuvittelen sen kaiken olevan..) Ainakin mun elämääni tää henkilö muutti ja paljon. Olin yhtäkkiä jotenkin unohdettu. Yksin. Vihattu. Muuttunut. Huora. Joo-o, niin se vaan elämässä taitaa mennä. Mariskaa lainaten:


"Onko tärkeetä se että olen niinkuin toiset

Jotka osaavat käyttäytyä, itsetietoiset

Näyttävät hyvältä sanovat oikeat sanat

Pitääkö mun toistaa perässä ne jutut samat

Nauravatko mulle jos mä näytän kuka olen

Mitä sisältäni löytyy kuinka ajattelen"



http://www.youtube.com/watch?v=Ub4dNr4Ba-w