Ehkä vielä toivunkin..

"...Sillä päivä se on kaunis". Tänään on kaunis päivä kanssa, mutta ei toisaalta. Sellanen epämääränen ärsytys ja ahdistus iski. Kello 11 asti oli hienoo, mahtavaa ja elämä hymyili. Jee. Mutta sitten, jotai tapahtu. Ehkä vika on noissa busseissa. Nyt ärsyttää kaikki. HV MAAILMA!

Joo, tää oli sitten tässä tältä erää.

I maybe bad, but I'm perfectly good at it

Tässä vapaapäivää vietellessä hain kesätöitä. Uu, tosi jännää puuhaa. Mustahan on siis hakujen perusteella tulossa emäntä, metsänhoitaja (tai joku sellanen) tai vaikkapa museonhoitaja! Kyllä! Aivan mahtavaa.

Kuuntelin tossa ylex:ää ja ne puhui siitä otto-keräyksestä. Siis siitä, kun nostit otto-automaatista rahaa ja sulta kysyttiin, että haluatko lahjoittaa. MINUN mielestä siinä olis voinu vähintään olla ikäraja. Meinasin mun mahtavasta 96 euron opintotuesta lahjottaa liiankin monta kertaa. Siis se eurohan ei oo joo paljon mitään, mutta joskushan se elämä voi olla siitä kiinni. Veikkaan kylläkin, että kauheen moni ei sitä tiedä. Ihan hyvä, että se lopetettiin. Lahjoituksia voi kerätä ihan perus lippailla. Ja jos jollakin ei JUST SILLON ole niitä kolikoita, niin voihan sen eteen tehdä niinkin paljon ja käydä vaihtaan jossain, jos haluaa lahjoittaa. Ehkä tää oli sit tässä juu..

Torstai se vaan lähenee hirmu vauhtia.. Mua ehkä vähän jänskättääkin, mitä sieltä tulee.. Onko päässä vikaa vai mistä tää johtuu..? Eihän kukaan haluais olla masentunu tai saada tietää, että joutuu koko loppu ikänsä vetään tyroksiinia. Mutta toisaalta se, että kuulis olevansa masentunu vois sinänsä jo helpottaa. Tarkotan siis siten, että tietää ainakin sen mikä on. Sitten taas.. Se syy. Nii.. Oon ehkä kiintyny tähän juttuun jo niin paljon, että en haluais luopua siitä. Parempihan se kai olis luopua, mutta! En mä tiedä. Se nähdään sitten...

Ja vielä yks:
MÄ EN KESTÄ NOITA VAALIHÖMPÖTYKSIÄ!
Tuntuu siis ainakin siltä, että noita juttuja tulee joka suunnasta. Menee yli. Pientä rajaa. Go ne puolueet, jotka ei mainosta. Siis voi elämä. Ei mulla politiikkaa vastaan mitään ole, mutta noi mainokset on kamalia, noloja ja rasittavia. Tyhmiä. Mä jatkan tätä mun ihanan tylsää vapaapäivää jossian muualla. Heihei!

Kumman kaa?

Olin eilen vähän juhlimassa. Mutta ei oikeen napannu. Kävelin myöskin 1,2km takasin tähän Leinolaan. Toisaalta, oli kyllä ihan mukavaakin. Vähän rentoutti koeviikon jälkeen. Tajusin eilen illalla myös sen, että tässä maailmassa kauneus rulaa. Tärkeetä.

Oon kans tässä miettinyt, että musta ei oo tähän kaikkeen. Esimerkiksi mua ei eilen illalla oikeen kiinnostanu mikään, olin mielummin yksin. Toivottavasti torstain jälkeen kaikki näyttää paremmalta ja elämä alkais taas pitkästä aikaa hymyileen.

Mulla on hirmu ikävä kaikkia. Siis ihan jokaista, ketä en oo tyyliin kahteen päivään nähny. No okei, liiottelen, mutta silti. Ottakeehe entiset ihmiset (nojoojoo, ette te mitää entisiä ole!) yhteyttä. Kaikki kertoo, että mitä kuuluu!



P.S. Pientä rajaa noitten vaalimainosten kanssa, menee hermo.

Tieto lisää tuskaa.

Taisin kuulla ton lauseen tällä viikolla. Ja se on muuten totta. Tajusin senkin myös jo tällä viikolla.

Sunnuntai-maanantai-yönä en saanu ollenkaan unta. Ajattelin vaan kaikkia asioita. Kaikkia. Valvoin kolmeen ja sain myös yhden ahdistuskohtauksen. Yhtäkkiä tuntu siltä, että seinät kaatu päälle ja kaikki oli suoraan sanottuna paskaa. Sitten kehtas vielä alkaa koeviikko. Eihän se siis kamalinta tässä ole, mutta on se tän kaiken päälle aika ilkeetä.

Maanantaina palasin tavallaan viime vuoteen. Sehän oli ihan mukavaa ja jotenkin kivasti virkistävää. Osallistuin myös johonkn tutkimukseen, vapaaehtosena. Siitä sain leffalipun ja reiän otsaan.. Mahtavaa.

Mun suoriutumiseni on lähteny alamäkeen tuolla lukiossa. Masennuksellahan ei ole mitään osaa siihen, juu.. Ens viikolla saan otettua taas yhden askeleen eteenpäin. Saan TIETOA lisää, toivottavasti tuska pienenee.

On asioita, mitä en ymmärrä, on asioita, joita en halua tietää. Sain tietää, se satutti. Se, mitä ymmärsin oli jotain kaunista, mutta ei omalle kohdalleni. Siitä siis yli ja menoks. Life's waiting for me. You've seen nothing yet! I'm coming and I'm gonna kick this world's ass! So long, see you honey!

Ihana Tainaaa.

Mullehan ystävyys on tosi tärkeetä. Ja se on kasvattanu mun luottoa ihmisiin. Mitä sitten tapahtuikaan viime vuoden aikana, laski aika rajusti kaikkia tasoja ja arvoja mun päässä. On aika ilkeätä huomata olevansa esim. 20e arvoinen tai vaikkapa "huora". Pientä katkeruutta saattaisi kuulla mun äänessä, jos sanoisin kaiken out loud. Mua ei häiritse mikään näissä jutuissa, paitsi se, että ei olla rehellisiä. Jos halutaan sanoa jotain, niin musta se pitäis sanoa päin näköä. Ei välttämättä kirjaimellisesti, mutta jollakin tavalla. Eikä lähettää juttua kiertään. Se tästä aiheesta sitten, tulee muuten liian vihaista tekstiä.

Sain tänään soiton Tiinalta (joo, ei mitään hajua, kuka hän on) ja kuulemma se tulee perjantaina mut hakemaan Sappeeseen iskälle käymään. Hienoa. Oikein mahtavaa. Sitähän tässä vielä kaivataan. Kuunnella nyt sitten Hopeista Kuuta ja Ii:tä. Känniääliöt ovat aivan ihania.

Kaiken kukkuraks, mua ahdistaa ihan hulluna. Aivan mahdotonta. Tiedän kyllä syyn ja itsehän senkin aiheutin. Ja ahdistuksen lisäks, mua jutututtais niin hirveesti, että!
Yks juttukin jaksaa painaa. Ahdistavaa. Se ei ole ollenkaan hyvä juttu se juttu. Mulla on huono omatunto siitä. Se antaa kuvan musta, että olisin heikko, mitä aika varmaan olenkin. Sit tällänen biisi soi päässä:
http://www.youtube.com/watch?v=fK_JZJGmnPk

Tähän on siis hyvä lopettaa tältä päivältä. Kiitos.

♥

Mä olen ihastunut. Kyllä. Nyt kävi näin.

http://www.youtube.com/watch?v=ZC2tbkKfzFM&feature=player_embedded ♥

http://www.youtube.com/watch?v=FYsZU52upPs ♥


Ei, en pysty nyt sanoon muuta. Kiitos tästä. ♥

Moving on..

Aina sanotaan, että elämässä pääsee kaikesta yli. Mulla on kylläkin sellanen tunne, että ei sitten millään. Tai oli. Tiistaihin asti. Mulle eräs nimeltämainitsematon ihana ihminen sanoi, että kannattaa mennä ja puhua. No näinhän mä sit tein, tietysti alitajunnassa ajatus, että ei toimi. Olin väärässä. Onneks. Lääkärille tuli puolisen tuntia puhuttua ja heti tuntu paremmalta. Ekaa kertaa tämän asian jaoin ITSE jollekin kasvotusten ja olin tosissani. Hitto sitä tunnetta sen jälkeen. MUTTA. Tässä on tietty yks pikku mutta.. Itsehän en tietyistä jutuista halua päästää irti vaikka ne onkin vaan mun päässä. Tuolla noin *kop kop*. Ne on mun ja ne saa luvan pysyä siellä! Tää väsymys toivottavasti lähtee meneen. En tuu pärjään tai eteneen millään tavalla, jos oon tälläsessä väsypökissä.

Näin tänään kaksi ihanaa ihmistä. Toinen on mitä on. Ja pysyy sellasena, valitettavasti. *Virne* Ja tää toinen, voin kertoo! Ihminen, joka muutti mun elämää ja kaikkee. Paljon mulla ollutkaan sitä ikävä! Voi että! Hymyilin melkein koko puoli tuntia, mitä istuin bussissa sen jälkeen! Niin hyvä mieli! Ai että, mä niin voisin palata sen kaiken takia puolisen vuotta ajassa taaksepäin. Miksi oikeesti jotkut ihmiset on vaan niin sellasia mukavia ja yhtäkkiä tärkeitä? Koulun jälkeen tosiaan käytiin kahvilla ja puheltiin siinä kaikkee. Tunnissa kerettiin meneen MELKEIN VUOSI pikakelauksella. Ei siitä oikeesti voi olla jo melkein vuotta, kun nähtiin viimeks? Voi apua. Oon kohta satavuotias.

Kirjoteltiin muuten novellia koulussa ja siitä tuli mikä tuli. PÄÄASIA ON SE, ETTÄ TEIN SEN TURHAAN! Tavallaan. Mut mut. Ajattelin, että voisin sen kirjottaa tähän, koska sillee pikkusen kuitenkin haluan, että mua arvostellaan! Joten seuraavasta halutaan plussia ja miinuksia! (Ai niin, tää on siis täysin fiktiota, mutta yks lause, joka on hassusti jääny mieleen, on pöllitty omasta elämästä! No hard feelings anyone!)

Kalaonnea


Lähdin kävelemään rantaa kohti, halusin hetken rauhaa. Olin kuunnellut koko päivän miesten tarinoita ja viikonloppukertomuksia. Ihmettelin, miten he voivat luulla niin paljon itsestään. Olin hyvin ärsyyntynyt kun pääsin perille. Laineet liplattivat ja kalat kävivät pinnassa napsimassa ötököitä ruuaksi. Aurinko punersi kauniisti taivaanrannassa. "Ah, rauha!" huudahdin mielessäni.
Saatuani madon koukkuun mieleni pysähtyi. Olin lempiharrastukseni parissa. Minua ei kiinnostanut kalan saanti lainkaan. Olin hetkessä jossakin aivan muualla. Pian hän tuli siihen, en tosin tuntenut häntä vielä silloin. Kauniilla sulosointuisella äänellä hän kysyin minulta:
- Anteeks, saanks istua tässä hetken?
Nyökkäsin ja hymyilin päälle. Hän oli kuin jokin jumalhahmo. En meinannut saada silmiäni irti hänestä. Pienen hiljaisen hetken jälkeen aloimme kekskustella. Puhuimme pitkän aikaa kalastuksesta, minusta, hänesstä ja elämästä yleensä. Olin myyty hetkessä. Hänen hymynsä oli taivaallinen. Hetken kuluttua hän kysyi minulta hymy huulilla:
- Lähdeks huomenna kahville?
Vastasin tietysti myönteisesti, koska halusin tietää lisää hänestä.
Seuraavana päivänä kävin hänen kanssaan kahvilla. Huomasin, kuinka hyvin tulemmekaan toimeen. Nauroimme samoille asioille ja välillämme oli selvästi jokin kliseinen yhteys.
Meni viikkoja ja tutustuimme yhä vain paremmin ja paremmin. Kahvittelut muuttuivat treffeiksi ja päivälliset muuttuivat illallisiksi. Pian seurustelin jo hänen kanssaan. Yhteiselo oli kuin unelmaa. Jossakin hassussa välissä rakastuin häneen. Kuinka olinkaan kiitollinen työkavereilleni siitä, että he olivat olleet niin rasittavia, että halusin lähteä rannalle.
Eräänä syyskuisena päivänä olin hänen kanssa kävelyllä. Aurinko lämmitti vielä hieman, puut olivat oransseja ja punaisia. Hätkähdin ihastelemasta maisemia, kun hän avasi suunsa ja sanoi jotain, mitä en olisi halunnut kuulla:
- Mun täytyy huomenna lähtee.. Mun on vaan aivan pakko.
Hämmästyneenä ja musertuneena kysyin häneltä:
- Ootsä tosissas? Jätätkö sä mut nyt tänne yksin ja kasvattaan noiden kusipäiden kanssa poroja?!
Hiljennyimme kumpikin. Tunsin suurta vihaa sisälläni. Halusin huutaa ja itkeä.
Kotiin tultua emme olleet puhuneet sanaakaan. Talo oli jotenkin synkkä. Keräsin kaikki vähäiset voimani ja lähes kuiskaamalla sanoin:
- Sun varmaan pitäis nyt jo lähtee..
Hän katsoi minuun, avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Näin hänen silmissään anteeksipyynnön merkit. En sanonut mitään, en edes hoputtanut. Annoin hänen vain pakata rauhassa. Pakattuaan hän oli lähtemässä. Hän pysähtyi ovella, kääntyi ja sanoi:
- Heini.. Oon pahoillani..
Mieleni räjähti, halkesi. Halusin juosta hänen luokseen ja kiinnittyä häneen.
Hän tuli hakemaan viimeisen laukkunsa. Hän katsoi minuun ja aivan varmasti näki sisälleni.
- Sä oot ihan rikki.
Sanottuaan tämän hän vain jäi siihen seisomaan. Minä käännyin ja lähdin keittiöön. Kuulin oven käyvän. Hajosin, sorruin, koin henkisen kuoleman. Ja nyt olen täällä.
- Ette kertaakaan mainitse tämän miehen nimeä..?
Minua rupesi hymyilyttämään, virne naamallani sai terapeuttini hämmästymään ja vastasin hänelle:
-Mies..?







Tällästä siis tänään.
Anteeksi annan, mutta en unohda. (Mitä annan anteeks ja kenelle, en tiedä itsekään...)