Moving on..

Aina sanotaan, että elämässä pääsee kaikesta yli. Mulla on kylläkin sellanen tunne, että ei sitten millään. Tai oli. Tiistaihin asti. Mulle eräs nimeltämainitsematon ihana ihminen sanoi, että kannattaa mennä ja puhua. No näinhän mä sit tein, tietysti alitajunnassa ajatus, että ei toimi. Olin väärässä. Onneks. Lääkärille tuli puolisen tuntia puhuttua ja heti tuntu paremmalta. Ekaa kertaa tämän asian jaoin ITSE jollekin kasvotusten ja olin tosissani. Hitto sitä tunnetta sen jälkeen. MUTTA. Tässä on tietty yks pikku mutta.. Itsehän en tietyistä jutuista halua päästää irti vaikka ne onkin vaan mun päässä. Tuolla noin *kop kop*. Ne on mun ja ne saa luvan pysyä siellä! Tää väsymys toivottavasti lähtee meneen. En tuu pärjään tai eteneen millään tavalla, jos oon tälläsessä väsypökissä.

Näin tänään kaksi ihanaa ihmistä. Toinen on mitä on. Ja pysyy sellasena, valitettavasti. *Virne* Ja tää toinen, voin kertoo! Ihminen, joka muutti mun elämää ja kaikkee. Paljon mulla ollutkaan sitä ikävä! Voi että! Hymyilin melkein koko puoli tuntia, mitä istuin bussissa sen jälkeen! Niin hyvä mieli! Ai että, mä niin voisin palata sen kaiken takia puolisen vuotta ajassa taaksepäin. Miksi oikeesti jotkut ihmiset on vaan niin sellasia mukavia ja yhtäkkiä tärkeitä? Koulun jälkeen tosiaan käytiin kahvilla ja puheltiin siinä kaikkee. Tunnissa kerettiin meneen MELKEIN VUOSI pikakelauksella. Ei siitä oikeesti voi olla jo melkein vuotta, kun nähtiin viimeks? Voi apua. Oon kohta satavuotias.

Kirjoteltiin muuten novellia koulussa ja siitä tuli mikä tuli. PÄÄASIA ON SE, ETTÄ TEIN SEN TURHAAN! Tavallaan. Mut mut. Ajattelin, että voisin sen kirjottaa tähän, koska sillee pikkusen kuitenkin haluan, että mua arvostellaan! Joten seuraavasta halutaan plussia ja miinuksia! (Ai niin, tää on siis täysin fiktiota, mutta yks lause, joka on hassusti jääny mieleen, on pöllitty omasta elämästä! No hard feelings anyone!)

Kalaonnea


Lähdin kävelemään rantaa kohti, halusin hetken rauhaa. Olin kuunnellut koko päivän miesten tarinoita ja viikonloppukertomuksia. Ihmettelin, miten he voivat luulla niin paljon itsestään. Olin hyvin ärsyyntynyt kun pääsin perille. Laineet liplattivat ja kalat kävivät pinnassa napsimassa ötököitä ruuaksi. Aurinko punersi kauniisti taivaanrannassa. "Ah, rauha!" huudahdin mielessäni.
Saatuani madon koukkuun mieleni pysähtyi. Olin lempiharrastukseni parissa. Minua ei kiinnostanut kalan saanti lainkaan. Olin hetkessä jossakin aivan muualla. Pian hän tuli siihen, en tosin tuntenut häntä vielä silloin. Kauniilla sulosointuisella äänellä hän kysyin minulta:
- Anteeks, saanks istua tässä hetken?
Nyökkäsin ja hymyilin päälle. Hän oli kuin jokin jumalhahmo. En meinannut saada silmiäni irti hänestä. Pienen hiljaisen hetken jälkeen aloimme kekskustella. Puhuimme pitkän aikaa kalastuksesta, minusta, hänesstä ja elämästä yleensä. Olin myyty hetkessä. Hänen hymynsä oli taivaallinen. Hetken kuluttua hän kysyi minulta hymy huulilla:
- Lähdeks huomenna kahville?
Vastasin tietysti myönteisesti, koska halusin tietää lisää hänestä.
Seuraavana päivänä kävin hänen kanssaan kahvilla. Huomasin, kuinka hyvin tulemmekaan toimeen. Nauroimme samoille asioille ja välillämme oli selvästi jokin kliseinen yhteys.
Meni viikkoja ja tutustuimme yhä vain paremmin ja paremmin. Kahvittelut muuttuivat treffeiksi ja päivälliset muuttuivat illallisiksi. Pian seurustelin jo hänen kanssaan. Yhteiselo oli kuin unelmaa. Jossakin hassussa välissä rakastuin häneen. Kuinka olinkaan kiitollinen työkavereilleni siitä, että he olivat olleet niin rasittavia, että halusin lähteä rannalle.
Eräänä syyskuisena päivänä olin hänen kanssa kävelyllä. Aurinko lämmitti vielä hieman, puut olivat oransseja ja punaisia. Hätkähdin ihastelemasta maisemia, kun hän avasi suunsa ja sanoi jotain, mitä en olisi halunnut kuulla:
- Mun täytyy huomenna lähtee.. Mun on vaan aivan pakko.
Hämmästyneenä ja musertuneena kysyin häneltä:
- Ootsä tosissas? Jätätkö sä mut nyt tänne yksin ja kasvattaan noiden kusipäiden kanssa poroja?!
Hiljennyimme kumpikin. Tunsin suurta vihaa sisälläni. Halusin huutaa ja itkeä.
Kotiin tultua emme olleet puhuneet sanaakaan. Talo oli jotenkin synkkä. Keräsin kaikki vähäiset voimani ja lähes kuiskaamalla sanoin:
- Sun varmaan pitäis nyt jo lähtee..
Hän katsoi minuun, avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Näin hänen silmissään anteeksipyynnön merkit. En sanonut mitään, en edes hoputtanut. Annoin hänen vain pakata rauhassa. Pakattuaan hän oli lähtemässä. Hän pysähtyi ovella, kääntyi ja sanoi:
- Heini.. Oon pahoillani..
Mieleni räjähti, halkesi. Halusin juosta hänen luokseen ja kiinnittyä häneen.
Hän tuli hakemaan viimeisen laukkunsa. Hän katsoi minuun ja aivan varmasti näki sisälleni.
- Sä oot ihan rikki.
Sanottuaan tämän hän vain jäi siihen seisomaan. Minä käännyin ja lähdin keittiöön. Kuulin oven käyvän. Hajosin, sorruin, koin henkisen kuoleman. Ja nyt olen täällä.
- Ette kertaakaan mainitse tämän miehen nimeä..?
Minua rupesi hymyilyttämään, virne naamallani sai terapeuttini hämmästymään ja vastasin hänelle:
-Mies..?







Tällästä siis tänään.
Anteeksi annan, mutta en unohda. (Mitä annan anteeks ja kenelle, en tiedä itsekään...)